Vastaan omasta puolestani.
2007, avioeron ja elämänmuutosten uhatessa, sain diagnoosin, että minulla on keskivaikea masennus.
Sen jälkeen olen ollut tekohengittämässä omaa yritystä, palkansaajana, rekrytoivissa koulutusohjelmissa ja freelancerina lähes yhtäjaksoisesti. Saman ajan sisällä olen kohdannut kaksi menetystä lähipiirissä ja kaikesta huolimatta olen edeleen työkykyinen.
Tuon 6.5. jälkeen olen nähnyt useammankin top 5 tai top 10 listan, joissa luetellaan itsestäänselvyyksiä helpompaan arkeen ja hyvinvointiin. Listoilla toistuvat ainakin:
- Uni
- Ihmissuhteet
- Ruokavalio
- Liikunta
Samoja keinoja positiivisen ajattelun lähettiläät tarjoavat masentuneille. Nuo oman elämänsä Coelhot kertovat meille, että kaikki järjestyy, kunhan vaan nuo ovat kunnossa.
Heiltä vain unohtuu helposti se, että jokainen noistakin vaatii siltä masentuneelta varsin paljon, varsinkin, jos masennus johtaa työkyvyttömyyteen tai työkyvyn alenemiseen.
Masennus ei näy päällepäin, toisin kuin kipsi jalassa. Masennus ei välttämättä katoa koskaan, toisin kuin kipsi sen jälkeen, kun sääriluu on taas luutunut.
Miksi kirjoitan näin arasta aiheesta julkisesti? Siksi, että olen lopettanut oman sairauteni salaamisen jo vuosia sitten, koska tunnen monia, jotka kipuilevat eri asteisen masennuksen kourissa, mutta eivät välttämättä ole saaneet sitä sanallistettua edes lähipiirilleen.
Julkaisen tämän tänään siksi, että Ville Varjosen jako osui juuri silmääni, kaikki tarinat eivät pääty onnellisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti