Pohjoisen taivaan alla kituutteli köyhä kansa

Taru Tammikallio kyseli 6.5. LinkedInissä mielenterveydestä.

Vastaan omasta puolestani.

2007, avioeron ja elämänmuutosten uhatessa, sain diagnoosin, että minulla on keskivaikea masennus.

Sen jälkeen olen ollut tekohengittämässä omaa yritystä, palkansaajana, rekrytoivissa koulutusohjelmissa ja freelancerina lähes yhtäjaksoisesti. Saman ajan sisällä olen kohdannut kaksi menetystä lähipiirissä ja kaikesta huolimatta olen edeleen työkykyinen.

Tuon 6.5. jälkeen olen nähnyt useammankin top 5 tai top 10 listan, joissa luetellaan itsestäänselvyyksiä helpompaan arkeen ja hyvinvointiin. Listoilla toistuvat ainakin:

• Uni
• Ihmissuhteet
• Ruokavalio
• Liikunta

Samoja keinoja positiivisen ajattelun lähettiläät tarjoavat masentuneille. Nuo oman elämänsä Coelhot kertovat meille, että kaikki järjestyy, kunhan vaan nuo ovat kunnossa.

Heiltä vain unohtuu helposti se, että jokainen noistakin vaatii siltä masentuneelta varsin paljon, varsinkin, jos masennus johtaa työkyvyttömyyteen tai työkyvyn alenemiseen.

Masennus ei näy päällepäin, toisin kuin kipsi jalassa. Masennus ei välttämättä katoa koskaan, toisin kuin kipsi sen jälkeen, kun sääriluu on taas luutunut.

Miksi kirjoitan näin arasta aiheesta julkisesti? Siksi, että olen lopettanut oman sairauteni salaamisen jo vuosia sitten, koska tunnen monia, jotka kipuilevat eri asteisen masennuksen kourissa, mutta eivät välttämättä ole saaneet sitä sanallistettua edes lähipiirilleen.

Julkaisen tämän tänään siksi, että Ville Varjosen jako osui juuri silmääni, kaikki tarinat eivät pääty onnellisesti.

Tyyli, persoona ja ammattilaisuus

Jonkin verran olen LinkedInissä törmännyt keskusteluihin, saako persoona ja sen tuoma pukeutumistyyli näkyä ja onko olemassa ammattilaisen muotti?

Nyt kun tein jo jonkin aikaa mielessä hautuneen liikkeen ja värjäsin hiukseni siniseksi, on aika tarttua tähän hieman tarkemmin. 

Kun värjäsin hiukseni, eniten minua huolestutti, että olin menossa viikkoa myöhemmin kouluttamaan eläkeikäisten naisten joukkoa. He ovat kuitenkin ryhmä, joka on kaikkein vähiten kiinnittänyt asiaan huomiota.

Ei heitä kiinnosta, miltä minä näytän. Heitä kiinnostaa miten minä heille puhun. Puhunko selkää ja ymmärrettävää suomea vai piiloudunko it-alan kammottavan jargonin taakse?

He ovat toki vain yksi ryhmä. 

Toimin, ja olen toiminut, monenlaisissa tehtävissä ja kohdannut monia erilaisia henkilöitä. Koska työskentelen it-alalla, on minulla lievä taustasuoja, stereotypia huppariin pukeutuneista nörteistä on vahva, ja empiirisen kokemuksen kautta myös totta.

Itsekin käytän usein hupparia, esimerkiksi juuri tuollaisissa koulutuksissa, koska kauluspaitakin olisi hieman kahlitseva, ja pikkutakki toisi mukanaan liian virallista asettelua, koska tärkeintä on ryhmän saama tieto. Ja, koska olen muutenkin nörtti, on siellä hupparin alla esimerkiksi Convention t-paita tai LootCraten mukana tullut t-paita.

Ensisijaisesti suosin kuitenkin kauluspaitoja, koska niiden kanssa voi mennä rennosti, mutta asiaankuuluvasti pukeutuneena myös sellaisen asiakkaan luokse, joka on ostamassa työnantajaltani jonkinlaista it-palvelua. Jos paitani vaatii kalvosinnapit, niin ne ovat sitten vaikka oheisen kuvan kaltaiset. 

Vähentääkö jokin persoonani ulostuonnissa ammattilaisuuttani? Ehkä jonkun mielestä, mutta elämme vuotta 2019, meillä pitäisi olla tärkeämpiä asioita mielessä, kuin satunnaisen asiantuntijan pukeutuminen tai persoonan näyttäminen.

Toinen näkökulma, kuulin eilen uimahallissa, kun edelläni vesijuoksussa ollut nainen kertoi toiselle, että hän on ravintola-alalla, ollut jo pitkään, ja hän ei usko, että hän voisi koskaan työskennellä "normaalissa työssä", koska alalla työskentely on vaikuttanut niin voimakkaasti hänen tapaansa kommunikoida ja olla. 

Varmasti näinkin voi olla, mutta sen verran monessa it-alan illanvietossa olen ollut, että voin olla myös eri mieltä.

Jos henkilön pukeutuminen on kuitenkin asiallista, näkyvä persoona ei ole hyökkäävä, agressiivinen tai muuten täysin epäasiallinen, niin onko asiantuntija edelleen asiantuntija?

Minusta on, what you see is what you get. 

Miten sinusta?

Aktiivimalli vain muistoksi jäi

Mikään salaisuus ei ole, että olen freelancer töiden ohella myös työnhakija. Olen siis Aktiivimallin alainen.

Se, mitä se käytännössä tarkoittaa, voidaan hyvin tiivistää tänään siviilisomessani julkaisemaani tekstiin:

"Aktiivimallin vaatimuksesta pakollisen Työnhakuklubin osalta olen nyt kuitannut tämän ja torstain suorittamalla kovin mahtipontisen kuuloiset "verkkokurssit":

Olet suorittanut kurssin Itsensä työllistäminen!
Olet suorittanut kurssin Sosiaalinen media työnhaussa!

Tietysti näin 1,5 yritystä perustaneena ja melkein 1000 hengen LinkedIn verkostolla tämä tuntuu aika surrealistiselta."

En ole yksin tai ainoa. 

En ole myöskään ainoa, joka on saanut joskus kirjeen TE-toimistolta:

Hain ko. tehtävää, vaikkakin tiesin jo hakemusta lähettäessäni, että oman osaamiseni osuvuus varsinaiseen haettuun tehtävään oli 0/100%.

Käytämme siis yhteiskunnan varoja ostaaksemme yrityksiltä palveluita, joita palveluiden kohteena olevat henkilöt eivät automaattisesti tarvitse, jotta "säästämme" yhteiskunnan varoja.

On varmasti henkilöitä, joille em. koulutus on hyödyksi, mutta se, että kategorisesti niputamme jokaisen työnhakijan osaksi yhtä suurta massaa on resurssien haaskaamista ja ihmisten motivaation tuhlaamista.

Oheisen kirjeen mukaisilla toimilla taas tuhlaamme sekä työnhakijan että hakijayrityksen aikaa, koska molemmat tietävät, että pakkoavioliitto ei ole millään tavalla järkevä.

Työelämä on ollut jo kauan murroksessa, ja teknologinen kehitys muokkaa sitä yhä edelleen, mutta agraariyhteiskunnan tai liukuhihnatyön menetelmät eivät enää mitenkään toimi nyt tai tulevina vuosina.

Qui docet discit

"It's 94 miles to Tampere, I've got a tank full of gas, half a pack cigarettes, it's dark outside and I'm not wearing sunglasses."

Ylläoleva sitaattia olisin voinut käyttää eilen lauantaina, kun starttasin auton klo 7:00 ajaakseni Tampereelle TSL ry:n uusien tuntikouluttajien kaksipäiväiseen verkostoitumis- ja koulutustapahtumaan.

Nyt, kun olen kotiutunut, voin jakaa siviilisomeen äsken päivittämäni: "Huikeita uusia tuttavuuksia ja mahtavia persoonia."

Mitä näistä kahdesta päivästä jäi käteen?

• uusia menetelmiä, joita voin hyödyntää koulutuksissani
• vahva luottamus taustaorganisaation tarjoamaan tukeen
• alustava verkosto uusien kollegoiden kanssa
• tunne, että tätä polkua on nyt hyvä kulkea

Kiitos.

Tasavauhtimies on turvallinen valinta?

Ajelin äsken kotiin ja matkalleni eteeni osui ns. tasavauhtimies.

Jyväskylän Rantaväylällä Tampereen suunnasta tullessa nopeusrajoitus muuttuu lyhyellä välillä ensin 80km/h -> 60km/h ja sitten 60km/h -> 70km/h.

Tasavauhtimies edelläni ajoi jämäkkästi nopeudella 75km/h, ja tästä johtui mieleeni viime viikon loppupuolella LinkedInissä käyty keskustelu, jossa aiheena olivat ne organisaation työntekijät, jotka eivät ehkä ole eniten äänessä, mutta ovat vahvasti taustalla vaikuttamassa siihen, että projektit saadaan maaliin.

Kysymys onkin, onko tasavauhtimies se turvallinen valinta, luottopelaaja, joka tekee sen työnsä nostamatta itseään hännästä, henkilö, joka ehkä jää hieman huomaamatta?

Minusta ei. 

Tasavauhtimies kokee ehkä olevansa juuri sellainen, mutta toiminnallaan hän nimenomaisesti osoittaa, ettei ole. Kun organisaatiolla tai muilla asiantuntijoilla ei ole kiire, hänellä on, kun oikeasti kiire ja tarvitaan venymistä, hän törmää omaan maksimiinsa, eikä pysty tai halua venymään sen ylitse, mutta vaikuttaa kiireiseltä.

Voiko asialle siis tehdä jotain? 

Minusta voi.

Tasavauhtimiehen esimiehen olisi kyettävä huomaamaan tämä epäsuhta, joka voi olla hyvinkin vaikea huomata, koska mittaristot eivät mittaa hetkellistä suoritetta, vaan pitkän ajan trendiä.

Myöskään mahdolliset poissaolot eivät nosta tasavauhtimiestä esille, koska hän ei ole poissa normaalista poikkeavia määriä. 

Pitääkö siis mittaristoja muuttaa?

Ehkä, mutten osaa sanoa miten.

Ehkä eniten vaaditaan kokemusta esimieheltä, jos on kerran tavannut tasavauhtimiehen, tunnistaa sellaisen jatkossakin.

Asiaan liittyy kysymyksiä ja keskustelua mm.

• Onko hän oikeassa tehtävässä?
• Onko tehtävä sellainen, joka vaatii enemmän?
• Voiko tilannetta muuttaa koulutuksella?
• Voiko esimies tehdä jotain, jotta tilanne muuttuu?
• Voiko tiimi tehdä jotain, jotta tilanne muuttuu?

Ja lopuksi, olenko minä koskaan ollut tasavauhtimies?

Kyllä varmaan. 

Reiluun 20-vuoteen mahtuu kuitenkin erilaisia elämänvaiheita, erilaisia yllätyksiä siviilielämässä, erilaisia organisaatioita ja esimiehiä sekä erilainen minä.

Elämä on ohituskaistalla?

Tilastojen mukaan ajan vuosittain kohtuullisen paljon. Vuoden 1997 jälkeen olen ajanut työ- ja vapaa-ajan matkoilla n. 20 000 - 35 000 kilometriä vuodessa.

Mutta tämä kirjoitus ei käsittele liikennettä sinällään, vaan liikenne toimii organisaation ja yksilön toiminnan metaforana.

Koska ajan suurimman osan kilometreistäni varsinaisten moottoriteiden ulkopuolella, olen kiinnittänyt paljonkin huomiota siihen, mitä edelläni ajavat autoilijat tekevät.

Käyttävätkö he turvalliset ohituspaikat hyväkseen, jos jonon kärjessä kulkee rekka vai odottavatko he ohituskaistoja? Käyttävätkö he autonsa tuomaa kuvitteellista suojaa ja fyysistä kokoa tekemällä ohituksia joissa ei ole järkeä? Miten he reagoivat, jos/kun heidät ohitetaan?

Väittäisin, että me kaikki tunnemme ja tiedämme yrityksiä, yhteisöjä ja yksilöitä, jotka sopivat edellä mainittuihin kysymyksiin.

Entä sitten? 

No, ainakin minusta olisi varsin paljon kiinnostavampaa työskennellä organisaatiossa joka tunnistaa mahdollisuudet ja pyrkii niitä kohta aktiivisesti, sen sijaan, että odotetaan passiivisesti, että joku tulee ja tarjoaa sen "vuoden diilin".

Toisaalta, ainakin minusta on miellyttävämpää työskennellä ammattilaisten kanssa, jotka myös etsivät uusia mahdollisuuksia ja tilaisuuksia, mutta eivät kärky niitä ns. sormi liipasimella.

Ensin mainittujen henkilöiden kanssa pelataan avoimin kortein, nostamalla kukin vuorollaan toista positiivisen palautteen kautta.

Kärkkyjiä ei kiinnosta nykyinen työnantaja, nykyinen tiiimi tai omat kollegat, koska he etsivät koko ajan sitä uutta oksaa, joka nostaa juuri heidät parempaan asemaan. 

Organisaatioissa joissa kärkkyjät ovat johdossa, ei työhyvinvointi liene korkealla?

Entä miten minä reagoin, jos minut ohitetaan?

Tästä minulla on loistava esimerkki, kollegani jonka kanssa teimme yhteistyötä tiiviisti n. 3 vuotta on saanut määrätietoisella työllä mahdollisuuksia, joita minulle ei ole tarjoutunut. 

Hän on minua nuorempi ja voisin olla suomalaisen perisynnin mukaisesti kateellinen tai katkera. En ole. Meillä on erilainen elämäntilanne, meillä on erilaisia valintoja takanamme ja tiedän, että hän on rautainen ammattilainen, joten todellakin toivon hänelle vain hyvää ja menestystä myös jatkossa.

Miten sinä reagoit, jos/kun sinut ohitetaan?