Huomenna hän tulee

Ei kuitenkaan mystinen herra Godot, vaan olkapääleikkaus.

Käytännössä tämä tarkoittaa pakotettua kesälomaa 2-7 viikon ajaksi, riippuen siitä miten hyvin parantuminen ja kuntoutuminen lähtevät käyntiin.

Eihän siinä, kesällä on mukava lomailla, mutta haluaisin itse valita milloin ja missä olosuhteissa. Nyt tämä kaikki tuli annettuna, mutta onneksi vahingot on minimoitu.

Oma tiimi ei joudu perumaan tai siirtämään kesälomiaan, ainakin juniori pääsee reisuun joka meillä oli suunnitteilla, ja hyvällä onnella olkapääni on ensi vuonna parempi kuin nyt tätä kirjoittaessa.

En silti ole mitenkään ilahtunut tästä kokonaisuudesta, koska olen aina ollut huono toipilas. Tavallinen, melkein kuumeeton, flunssakin on jo neljännen päivän jälkeen ajamassa mökkihöperöksi.

Nyt joudun siis, ehkä parhaiden kesäsäiden aikaan, oppimaan nopeasti vasenkätiseksi. En aio leikata leipää.

Positiivista on, että ehdin tyhjentää lukujonoani, joka on tällä hetkellä massiivinen. Osa kirjoista, n. 30, on perinteisessä formaatissa, osa, n. 45, sähköisenä ja loput 15 äänikirjoina, eli siinä vaiheessa, kun näkö alkaa harittaa voi laittaa luurit päähän.

Ja, huomasin juuri, että mehiläinen voi kuvitella pääni olevan suuri sininen kukka. Kesä on kuitenkin aina talvea parempi.

Asenne ratkaisee

Miltä kuulostaisi seuraava?

• 4x4 tuntia koulutusta arjen digitaidoista
• 15 osallistujaa
• vähintään 6 kansalaisuutta
• ryhmällä ei ole yhteistä kieltä
• ryhmän suomen kielen osaaminen on heterogeenistä
• koulutussuunnitelma on vain ohjeellinen.

Tätä olen nyt 3 päivää tehnyt, huomenna on kurssin viimeinen päivä.

Päivät ovat olleet väsyttäviä, koska työpajatyyppisestä lähestymisestä huolimatta, kouluttaja on se, joka on useimmiten äänessä.

Mutta, eihän kukaan minua pakottanut ja koulutussisällönkin suunnittelin itse.

Ja siksi tämä on ollut huikeaa. 

Ryhmä on vapautunut heti ensimmäisen päivän jälkeen ja olemme keskustelleet mm. Pietarin valoista marraskuussa, vanhoista Neuvostoliiton aikaisista matkustajavaunuista sekä Lähi-idän ruokakulttuurista. Olen myös päässyt maistamaan erään osallistujan tekemää täytettyä flatbrediä, jota haluan kokeilla valmistaa itsekin.

Huomenna on taas mukava lähteä töihin. Ainoa harmi on, että tämän ryhmän osalta kyseessä on tosiaan viimeinen päivä ja koska jokainen ryhmä luo koulutuksen, en tiedä millaiset seikkailut minua vielä tänä keväänä odottavat, mutta suhtaudun niihin optimistisesti.

Saamani palaute on kaunista, mutta numeraalinen keskiarvo on kyllä liian korkea, sen lasken kohteliaisuuden piikkiin. Itse olen saanut taas muistutuksen, että kun lähestyn ihmistä ihmisenä, arjessa tai töissä, ja tarkoitus on auttaa, ei päteä, on homman hoitaminen paljon helpompaa, antoisampaa ja kiinnostavampaa.

Millainen sinun päiväsi oli tänään?

Aktiivimalli vain muistoksi jäi

Mikään salaisuus ei ole, että olen freelancer töiden ohella myös työnhakija. Olen siis Aktiivimallin alainen.

Se, mitä se käytännössä tarkoittaa, voidaan hyvin tiivistää tänään siviilisomessani julkaisemaani tekstiin:

"Aktiivimallin vaatimuksesta pakollisen Työnhakuklubin osalta olen nyt kuitannut tämän ja torstain suorittamalla kovin mahtipontisen kuuloiset "verkkokurssit":

Olet suorittanut kurssin Itsensä työllistäminen!
Olet suorittanut kurssin Sosiaalinen media työnhaussa!

Tietysti näin 1,5 yritystä perustaneena ja melkein 1000 hengen LinkedIn verkostolla tämä tuntuu aika surrealistiselta."

En ole yksin tai ainoa. 

En ole myöskään ainoa, joka on saanut joskus kirjeen TE-toimistolta:

Hain ko. tehtävää, vaikkakin tiesin jo hakemusta lähettäessäni, että oman osaamiseni osuvuus varsinaiseen haettuun tehtävään oli 0/100%.

Käytämme siis yhteiskunnan varoja ostaaksemme yrityksiltä palveluita, joita palveluiden kohteena olevat henkilöt eivät automaattisesti tarvitse, jotta "säästämme" yhteiskunnan varoja.

On varmasti henkilöitä, joille em. koulutus on hyödyksi, mutta se, että kategorisesti niputamme jokaisen työnhakijan osaksi yhtä suurta massaa on resurssien haaskaamista ja ihmisten motivaation tuhlaamista.

Oheisen kirjeen mukaisilla toimilla taas tuhlaamme sekä työnhakijan että hakijayrityksen aikaa, koska molemmat tietävät, että pakkoavioliitto ei ole millään tavalla järkevä.

Työelämä on ollut jo kauan murroksessa, ja teknologinen kehitys muokkaa sitä yhä edelleen, mutta agraariyhteiskunnan tai liukuhihnatyön menetelmät eivät enää mitenkään toimi nyt tai tulevina vuosina.

Tästä se ajatus lähti

Sunnuntaina palasin Tampereelta, ja LinkedIn feedissä pomppasi esille oheinen päivitys.

Paljon oli jo siinä vaihessa kommentoitu, ja luinkin kommentteja, mutta halusin ottaa hieman aikaa ja etäisyyttä vastaukseeni.

Oma verkostoni on kohtuullisen laaja, mutta siltikin painottunut asiantuntijatyötä tekeviin yksilöihin. Me olemme monestikin saaneet valita, mitä työtä teemme, koska olemme olleet onnekkaita, olemme opiskelleet ilman yhteiskunnan paineita nopeasta valmistumisesta, ja löytäneet sen duunin, joka on meille mieleinen.

Sellaisen, jossa voimme toteuttaa itseämme ja kehittyä. Sellaisen työn, jossa palkka on vain osatekijä, koska työyhteisö ja tekemisen meininki ovat tärkeämpiä.

Joillakin meistä on mahdollisuus 'hidastaa elämää', lähteä retriittiin itsemme kehittämiseksi tai miettiä työn merkitystä elämässä.

Mutta?

Miten hyvin meidän keskiluokkainen elämämme toimii, jos yhteiskunnallinen sopimus siitä, että ketään ei jätetä, rikkoutuu? 

Ja, osaammeko me arvostaa sitä elämää, jossa työ ei ole itsensä toteuttamisen paikka, vaan vain keino hankkia leipää ja voita aamupalapöytään?

Kyllä, tämä teksti on provosoiva, mutta sellainen on yhteiskunta jossa elämme.